Ja näin rikkoutui se lupaus, jonka olin tehnyt (itselleni vain, mutta nehän lienevät niitä tärkeimpiä lupauksia) liittyen siihen, etten perusta blogia, koska se vähentäisi päiväkirjaan kirjoittamistani. Puolustaudun sillä (edelleen itselleni), että tarkoitus on kirjoitella vain lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvistä jutuista (ja mahdollisesti laittaa esille raapustuksiani), jolloin päiväkirjallakin on ehdottomasti vielä käyttöä, eikä se unohdu pöytälaatikkoon.

Niin, heräsin jokin aika takaperin kantamaan huolta siitä, että mitä me oikein jätämme jälkipolville. Enkä puhu nyt maapallon tilasta ja ekologisista jalanjäljistä, vaan edelleen tästä päiväkirja-blogi -jaottelusta vähän laajennettuna. Siitä, miten kaikki on nykyisin digitaalista. Kukaan ei kirjoita kirjeitä sähköpostin maailmassa, kukaan ei pidä päiväkirjaa vaan nettiblogia, kaikki valokuvat ovat digitaalisessa muodossa kovalevyllä. Ja sitten kun meistä aika jättää, niin kaikki tuo henkilökohtainen aineisto katoaa bittiavaruuteen. Ei ole mitään käsissä pideltävää, ei mitään konkreettista. Ei päiväkirjana toimivaa tuhruisella raapustuksella täytettyä vihkoa tai pinkkaa kirjeitä, joissa a:t näyttävät persoonallisilta, eivätkä vain... no a:lta. Ei nahkaisia valokuva-albumeja tai hiirenkorvaisia valokuvia. Ei mitään konkreettista. Vain kylmää ja koneellista. Hyvä on, liioittelen. Kyllä valokuvat ovat persoonallisia, vaikka ne löytyvät ainoastaan tietokoneen uumenista, ja "rakastan sinua" kantaa samaa merkitystä sähköpostissakin. Mutta silti. Digikuvat ja sähköpostiviestit eivät ikinä löydy vanhasta pahvilaatikosta ullakolta, ne eivät jää jälkipolvien muistoksi.

Ja vaikka en ensisijaisesti kirjoita päiväkirjaa, jotta jälkipolvet (en edes tiedä, mitä tarkalleen ottaen tarkoitan, kun sanon "jälkipolvet") saisivat lukea sitä, päinvastoin - minua nolottaa ajatuskin siitä, että joku joskus lukisi typeriä vuodatuksiani - niin kirjoitan sitä silti kynällä paperille, jotta se on jotakin käsissä pideltävää ja konkreettista. Päiväkirja on minulle ensisijaisesti tapa jäsentää kirjoitushetkisiä ajatuksia, mutta jokainen sivu säilyy muistona. En usko, että on mitään parempaa tapaa muistaa esimerksi 15-vuotias itsensä, kun lukea tämän ajatuksia.